Eliitin loppupeli: Kriisien kautta digitaaliseen nollaukseen

Sean Stinson kirjoittaa, että jo pelkkä seitsemän prosentin lasku maailman öljyntarjonnassa vuonna 1973 riitti aiheuttamaan vuosikymmenen mittaisen taloudellisen kärsimyksen. Stagflaatio, inflaation ja työttömyyden lamauttava yhdistelmä, levisi nopeasti koko teollistuneeseen länteen.

Tehtaat sulkeutuivat, miljoonat jäivät työttömiksi ja osa menetti jopa kotinsa. Hallitukset horjuivat kriisistä toiseen. Vajaan puolen vuoden öljyshokki toimi karuna varoituksena: moderni maailma eli halvan energian varassa, ja minkä tahansa merkittävän katkoksen seuraukset olisivat fyysistä häiriötä suuremmat.

Nyt Yhdysvaltojen, Israelin ja Iranin välinen sota on vaikeuttanut liikennöintiä Hormuzinsalmessa, jonka kautta kulkee 20–25 prosenttia maailman öljy- ja kaasuvirrasta. Huhtikuun alkuun mennessä noin 17,7 miljoonaa barrelia päivittäisestä merikuljetuksesta – 17 prosenttia maailman kysynnästä – on jäänyt pois. Bab al-Mandebin salmi on uhattuna, alueen jalostamot ovat vaurioituneet, ja monet tuotantokentät ovat jääneet ilman toimivia kuljetusreittejä. Vaikka sota päättyisi heti, täyden öljyvirran palauttaminen veisi kuukausia, ellei jopa vuosia.

Tämän ymmärtämiseksi kannattaa palata vuoden 2008 talouskriisiin. Tuolloin rahoitusjärjestelmän romahtaessa olisi pitänyt antaa velkoja anteeksi, päästää konkurssikypsät pankit kaatumaan ja kärsiä lyhyestä, mutta välttämättömästä taantumasta. Sen sijaan keskuspankit laskivat korot nollaan ja käynnistivät rajattoman määrällisen elvytyksen. Ne paisuttivat omaisuuskuplia, pitivät hengissä elinkelvottomia yrityksiä ja kasvattivat maailman velkataakan 150 biljoonasta yli 300 biljoonaan dollariin.

Nyt öljyshokki iskee järjestelmään, jossa ei ole enää minkäänlaista pelivaraa. Korot ovat pohjalla, taseet täynnä ja velkaa on kaikkialla. Pessimistiset taloustieteilijät kuten Steve Keen, Michael Hudson ja Nouriel Roubini arvioivat, että edessä oleva laskusuhdanne voi olla pahempi kuin suuri lama.

1930-luvulla velka oli pääosin yksityistä ja tuotantokapasiteetti säilyi, mutta nyt valtioiden, yritysten, kotitalouksien ja varjopankkien velat ovat kietoutuneet tiukasti toisiinsa. Kriisin vaikutukset leviävät globaalisti silmänräpäyksessä. Vertaus 1970-luvun öljykriisiin on itse asiassa liian optimistinen.

Stinson näkee vuoden 2020 pandemian selkeänä kenraaliharjoituksena nyt alkavalle kriisille. Liikkumisrajoitukset, rokotepassit, massiiviset hätäelvytykset ja digitaalinen kontaktijäljitys testattiin käytännössä. Korona-ajan infrastruktuuria ei purettu pois, vaan se jätettiin odottamaan seuraavaa hätätilannetta.

Keskuspankkien, IMF:n ja Bilderberg-tyyppisten foorumien toiminta kulkee Stinsonin mukaan kohti yhtä päämäärää: kriisin jälkeistä digitaaliseen infrastruktuuriin perustuvaa rahauudistusta. Keskuspankkien digitaaliset valuutat, digitaaliset henkilöllisyydet ja ohjelmoitava raha ovat jo teknisesti ja juridisesti valmiina. Puuttuu enää globaali kriisi, joka tekee uuden järjestelmän käyttöönotosta väistämättömän ja poliittisesti hyväksyttävän.

Stinson arvioi, etteivät ylikansalliset valtaverkostot aio estää tulevaa romahdusta. Päinvastoin, se tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden toimenpiteille, jotka olisivat normaalioloissa mahdottomia: yksilön kulutuksen ja liikkumisen rajoittamiselle, digitaalisen rahan määräaikaisuudelle, käyttäytymisen ehdollistamiselle algoritmien avulla sekä toimeentulon ja peruspalvelujen sitomiselle digitaalisiin sääntöihin. Digitalisaatioon ja tekoälyyn perustuva totaalisen kontrollin infrastruktuuri on jo rakenteilla.

Uudelleenjärjestely edellyttää myös pienempää ja helpommin hallittavaa väestöä – tämä on ollut ylikansallisen eliitin piirissä pitkään vallitseva oletus. Automaatio ja robotiikka tekevät suuren osan ihmistyövoimasta tarpeettomaksi. Energian, talouden, sotien ja ilmastonmuutoksen muodostamat kriisit eivät siis aja talouksia pelkästään konkurssiin, vaan ne myös vähentävät väestöä.

Stinson viittaa Deagelin väestöennusteisiin, joiden mukaan Yhdysvaltojen asukasluku laskisi 330 miljoonasta noin 110 miljoonaan, Saksan noin 50 miljoonaan ja Japanin 40 miljoonaan. Seuraavalla vuosikymmenellä on odotettavissa laajamittaista kuolleisuutta, joka ei ole järjestelmän toimintahäiriö, vaan sen suunniteltu ominaisuus. Digitaalinen infrastruktuuri mahdollistaa jäljelle jäävän väestön tehokkaan hallinnan.

Suuri yleisö on jo systemaattisesti ehdollistettu seuraamaan toisenlaista näytelmää: vuoroin leimahtavaa ja sammuvaa konfliktia Iranin kanssa, pörssikurssien kouristuksia sekä geopoliittisten jännitteiden instrumentaalista hyödyntämistä lyhyen aikavälin taloudellisen hyödyn tavoittelussa.

Stinsonin mukaan hahmot kuten Donald Trump eivät ole uuden järjestelmän arkkitehtejä, vaan he edustavat vanhaa järjestelmää sen viimeisessä vaiheessa. Heidän näkyvä korruptionsa on lopulta vain sivunäytös, jota ei tule sekoittaa pääasiaan. Varsinainen päätöksenteko tapahtuu suljettujen ovien takana sellaisten toimijoiden kesken, jotka eivät tavoittele julkisuutta, eivät osallistu somekeskusteluihin eivätkä tarvitse vaalivoittoja legitimiteettinsä takaamiseksi.

Voisiko digitaalisen hallintajärjestelmän vielä vallata ja kääntää se rakentajiaan vastaan? Digitaalinen infrastruktuuri ei ole verrattavissa lennättimeen tai rautateihin. Sen kehykset on lukittu, koodi kirjoitettu ja valvontamekanismit paikoillaan. Ellei joku taho käytä EMP-aseita tai tekoälyn kehitys johda täysin odottamattomiin yli-inhimillisiin käänteisiin, ei ole olemassa kansanliikettä, salaista verkostoa eikä vastaeliittiä, joka pystyisi kääntämään koneiston teknokapitalistisia vallanpitäjiä vastaan.

Edessä ei ole tavallinen taantuma eikä edes uusi suuri lama, vaan suunniteltu pysyvä uudelleenjärjestely ihmisten, rahan ja liikkumisvapauden välillä. Digitaalinen valuutta, henkilöllisyys ja biometrinen valvonta esitetään ainoana realistisena vaihtoehtona. Tämä ei selity yksinomaan salaliitolla, vaan sillä, että nykymaailma ei enää toimi ilman tiukkoja hierarkkisia järjestelmiä. Uudelleenjärjestely on jo käynnissä.

Stinson ei usko parempaan tulevaisuuteen ja pitää turhaa toivoa haitallisena. Jäljelle jää vain selkeys: kyky nähdä tuleva sellaisena kuin se on, nimetä se ja kieltäytyä lohdullisista valheista. Kriisi ja sille suunniteltu vastaus ovat väistämättömiä. Kun pahin koittaa, muistavatko ihmiset, että asiat olisivat voineet olla toisin – ja voiko tuo muisto vielä johtaa toimintaan? “Historia ei anna takeita, mutta se antaa varoituksia, ja tämä on yksi niistä”, Stinson päättää.