Fabio Vighi ja lopun ajan finanssikapitalismi
Fabio Vighi pureutuu esseessään nykykapitalismin ytimeen käyttämällä aluksi Sidney Lumetin Network (1976) ja Andrew Dominikin Killing Them Softly (2012) -elokuvia ikkunoina järjestelmän ideologiaan.
Suuryrityksen johtaja Arthur Jensenin saarna – “kansakuntia ei ole olemassa” – ja rikollisorganisaation palkkatappajan Jackie Coganin kyyninen toteamus – “Amerikka ei ole maa, vaan bisnes” – muodostavat yhdessä diagnoosin: Yhdysvallat ei ole perinteinen kansallisvaltio, vaan globaalin finanssipääoman poliittinen ja sotilaallinen päämaja. Tämä ei ole salaliitto vaan rakenteellinen tosiasia, jonka ideologinen voima piilee sen esittämisessä luonnonlakina.
Yhdysvallat yhdistää sotilaallisen voiman, teknologisen infrastruktuurin ja dollarin aseman maailman tärkeimpänä varantovaluuttana. Poliitikot toimivat tässä rakenteessa lähinnä “keskijohdon teknokraatteina”, joiden päätökset ohjautuvat likviditeetin, velanhallinnan ja omaisuuden säilyttämisen logiikalla. Donald Trumpin paluu presidentiksi on tästä malliesimerkki: häntä ei valittu poliittisten kykyjensä vuoksi – “niitä hänellä ei ole” – vaan koska hänen teatraalinen arvaamattomuutensa sopii aikakauteen, jossa “hillitön spektaakkeli on nielaissut strategian”.
Vighi varoittaa liberaaleille tyypillisestä harhasta, jossa näkyvät marionetit sekoitetaan nukkemestareihin. Todellinen valta perustuu Yhdysvaltain valtionobligaatioiden “riskittömään” asemaan – “luottamustemppuun”, joka mahdollistaa holtittoman julkisen taloudenpidon, sotien rahoittamisen ja rahoitusvarallisuuden paisuttamisen. Järjestelmässä näkyy kuitenkin kasvavia rasituksen merkkejä: nousevat obligaatiotuotot, krooniset alijäämät, de-dollarisaatio sekä energakaupan siirtyminen dollarin ulkopuolelle. Hegemonia ei ole romahtamassa, mutta se on siirtynyt “rakenteellisen epävakauden vaiheeseen”.
Vighi hakee selitystä tälle kehitykselle Marxin työarvoteoriasta, jonka mukaan vain ihmistyö luo uutta arvoa ja koneet vain siirtävät sitä. Mutta onko tämä teollisen ajan käsitys enää pätevä digitalisoituneessa taloudessa, jossa tekoäly osallistuu uudenlaisiin arvonmuodostusprosesseihin? Vighin tulkinta uhkaa jäädä kiinni menneen ajan kategorioihin.
Kapitalismi on joka tapauksessa ajautunut finansialisaation tielle. Rahoitus on lakannut seuraamasta tuotannollista kasautumista ja muuttunut sen korvikkeeksi. Fiktiivinen pääoma – velka, johdannaiset ja arvopaperistetut tulovirrat – muodostaa kasvavan vaateiden vuoren, joka lepää työn varassa, jota ei ole vielä tehty eikä koskaan tulla tekemään vaaditussa mittakaavassa.
Tämä logiikka ulottuu kaikkeen: kodista tulee sijoituskohde, koulutuksesta opintolainataakka, terveydenhuollosta rahoituslouhinnan kohde. Sota on finansialisaation huipentuma – “massiivinen likviditeettitapahtuma”, jossa tuho ja hävitys luovat uusia sijoitusmahdollisuuksia. Vighi mainitsee “algoritmisen iskujen koreografian Iraniin ja huolellisesti rakennetut narratiivit Hormuzin ympärillä” esimerkkeinä siitä, miten sotilasmenot, digitaalinen infrastruktuuri ja rahoitusmanipulaatio muodostavat koneiston, jonka tehtävä on kriisien hallinnointi.
Geopoliittinen moninapaisuus ei itsessään tarjoa ratkaisua, mikäli sekin jää kapitalismin sisäisten kategorioiden piiriin. Vighi torjuu “illuusion, että tasapainoisempi globaali vaikutusvalta voisi vakauttaa kapitalismin” ja toteaa, että myös “moninapainen kapitalismi pysyy kapitalismina.”
Keskuspankkien valinnat kuvastavat umpikujaa: tiukka politiikka uhkaa taantumaa, löysä paisuttaa kuplia. Inflaatiokeskustelu sivuuttaa kohtuuhintaisuuden romahduksen – “ongelma ei ole se, että hinnat nousevat liian nopeasti, vaan se, että eläminen on käynyt kohtuuttomaksi”. Jokainen interventio lykkää kriisiä siirtäen ristiriidan korkeammalle tasolle.
Vighi ei usko, että pelastus löytyy moninapaisuudesta, digitaalisista valuutoista tai tekoälystä. Nämä muutokset eivät auta, elleivät ne johda pois kapitalismista. Ainoa toivo on italialaisakateemikon mukaan se, että “järjestelmän katastrofaalinen irrationaalisuus” synnyttäisi ulospääsyn logiikasta, joka tuhoaa yhteiskunnan perustaa. Esteenä on vain ihmisten “harhainen kiintymys romahtavaan konstellaatioon”.
Vighin analyysi ei kuitenkaan ole ongelmaton. Hän tuomitsee kapitalismin, muttei tarjoa konkreettista vaihtoehtoa – ainoaksi toivoksi jää katastrofin odotus. Vighi sivuuttaa myös olemassa olevat mallit, kuten Kiinan sosialistisen markkinatalouden. Keskustelu kapitalismin tuhosta jättää avoimeksi kysymyksen siitä, millainen maailmanjärjestys sen tilalle voisi nousta – ja kuka sen rakentaisi.