Fjodor Lukjanov on yksi Venäjän vaikutusvaltaisimmista ulkopoliittisista analyytikoista. Hän toimii Russia in Global Affairs -lehden päätoimittajana ja Valdai-klubin tutkimusjohtajana – asemissa, jotka pitävät hänet lähellä päätöksenteon ydintä.
Silti hän eroaa monista kollegoistaan: hän ei juuri ota kantaa konkreettisiin poliittisiin linjauksiin eikä esitä uhkaskenaarioita. Hän selittää maailmaa maltilliseen sävyyn sellaisena kuin hän sen näkee, ja se on sekä hänen vahvuutensa että heikkoutensa. Hänen analyysinsä ovat usein tarkkoja ja ennakoivia, mutta selittäjän rooli on lopulta passiivinen: hän kuvaa tilannetta niin tarkasti, että lukija unohtaa kysyä, kuka sen aiheutti ja mitä sille voisi tehdä.
Kun Lukjanov puhuu interregnumista – Antonio Gramscin tunnetuksi tekemästä käsitteestä – hän ei tee siitä teesiä vaan toteaa sen ikään kuin kyseessä olisi sääilmiö. Vanha maailmanjärjestys on lakannut olemasta, uusi ei ole syntynyt, ja tässä välitilassa mikään ei ole itsestään selvää. Kuten hän itse kirjoittaa: “Kun ihmiskunta siirtyy syvemmälle 2000-luvun toiseen neljännekseen, on yhä vaikeampi kieltää, että edellinen maailmanjärjestys on käytännössä lakannut olemasta.”
Tämä on sinänsä pätevä diagnoosi, mutta siinä on myös sokea piste. Gramsci tarkoitti interregnumilla nimenomaan poliittista kriisiä – hetkeä, jossa vanha kuolee eikä uusi vielä synny, ja juuri siksi se vaatii toimintaa, ei pelkkää analyysia. Lukjanov kuvaa tilaa, mutta jättää avoimeksi, kuka käyttää sitä hyväkseen ja kuka yrittää täyttää tyhjiön. Hän puhuu ikään kuin maailmanjärjestyksen romahdus olisi luonnonilmiö, eikä seurausta poliittisista valinnoista. Tämä tekee hänen analyysistaan tietyllä tapaa epäpoliittisen – tai ainakin epähistoriallisen.
Toinen ongelma on hänen suhteensa aikaskaaloihin. Lukjanovilla on tapana puhua sukupolvista, jopa vuosisadoista. Kun hän toteaa, että “uuden kansainvälisen järjestyksen muodostuminen on pitkä ja kaoottinen prosessi” – hän samalla siirtää vastuun tulevaisuuteen: mikään mitä tehdään nyt, ei ole ratkaisevaa, koska prosessi on hidas ja väistämätön. Tämä on syvästi konservatiivinen ajattelutapa, joka oikeuttaa passiivisuuden ja estää kysymästä, voisiko asioita tehdä toisin.
Kuitenkin Lukjanovin ajattelussa on myös sävyjä, jotka kumoavat tämän fatalismin. Erityisesti silloin, kun hän puhuu Euroopasta, hänen analyysinsa muuttuu henkilökohtaisemmaksi. Yhdessä kolumnissaan hän on kuvannut, kuinka Saksan vihreät ovat muuttaneet maan ulkopolitiikkaa perusteellisesti: siitä on tullut “päävastustaja”, ja maa on siirtynyt “perinteisestä länsieurooppalaisesta asemasta” kohti “tavanomaista itäeurooppalaista” Venäjä-vastaisuutta. Tämä tapahtui nopeasti. Saksan ulko- ja talouspolitiikka on tehnyt Lukjanovin sanoin “180 asteen käännöksen” – tai kuten Saksan entinen ulkoministeri Annalena Baerbock itse asian ilmaisi, 360 astetta.
Hän ei sano sitä suoraan, mutta rivien välistä voi lukea, että hän pitää Euroopan irtautumista Venäjästä kulttuurisena, ei vain poliittisena tappiona. Hän on filologi, ja se näkyy hänen suhtautumisessaan kieleen, teksteihin ja kulttuuriin. Eurooppa ei ole pelkkä vastustaja vaan menetetty yhteyden mahdollisuus – sekä strateginen vastustaja että sivilisaation toinen puolisko, josta irtautuminen tuntuu amputoinnilta. Tämä ristiriita – poliittinen vihollisuus ja kulttuurinen kaipuu – on se jännite, joka tekee Lukjanovista kiinnostavamman kuin monista hänen kollegoistaan, joille asiat ovat mustavalkoisempia.
Toinen Lukjanovin kolumneissa toistuva teema on atlantismin ja lännen tarve “Venäjän uhalle”. Hän on kirjoittanut, kuinka Naton laajentumisesta tuli “tavallaan automatisoitu prosessi”, joka työnsi Venäjää yhä kauemmas itään. Samalla hän on todennut, että sotilasliitto ei koskaan voinut ottaa Venäjää jäsenekseen, koska se olisi muuttanut koko organisaation olemusta – “atlantismin periaatteet” olisivat kärsineet. Tässä on piilevä ajatus: Nato tarvitsee Venäjän ulkopuolisena uhkana säilyttääkseen oman identiteettinsä. Konfrontaatio on rakenteellista, ei vain historiallista sattumaa.
Samaan aikaan Lukjanov on hyvin tietoinen Venäjän sisäisistä ongelmista, ja tässä hän on paljon suorempi kuin ulkopolitiikassa. Hän on todennut useasti, että venäläinen yhteiskunta on väsynyt, jakautunut ja vailla yhteistä tulevaisuudenkuvaa. Tämä ei ole puhetta oppositiosta, mutta se on rehellisyyttä, jota harva hänen asemassaan oleva uskaltaa viljellä. Hän sanoo ääneen sen, minkä monet eliitin jäsenet tietävät mutta jättävät sanomatta – hän kuitenkin pysähtyy juuri ennen kuin rehellisyydestä tulisi politiikkaa. Hän ei tarjoa ratkaisua, koska ei näe sellaista, mutta hän pitää esillä kysymystä siitä, miten pitkään Venäjä jaksaa nykyisellä tiellä.
Lukjanov ei ole pelkästään kaukaa katsova analyytikko, vaan myös hyvin konkreettinen kommentaattori ajankohtaisissa kysymyksissä. Alkuvuonna hän vielä arvioi Venäjän osoittaneen erittäin korkeaa kärsivällisyyttä vastauksissaan provokaatioihin, koska Moskova tavoitteli pitkäkestoista ja vakaata ratkaisua. Sittemmin tilanne on kuitenkin muuttunut merkittävästi. Lukjanov on myöntänyt, ettei näe tällä hetkellä realistista tietä konfliktin nopeaan päättymiseen. Alaskan huippukokouksen jälkeen hahmotellut rauhantunnustelut ovat jääneet jälkeen kentän tapahtumista, ja aiemmat diplomaattiset ymmärrykset ovat menettäneet merkityksensä sotilaallisen ja poliittisen tilanteen muuttuessa.
Samaan aikaan eskalaatio syvenee - Ukraina taustavoimineen iskee Venäjän alueelle, Venäjä puolestaan tehostaa omia sotilaallisia ponnistelujaan. Venäjän yhteiskunnassa ja poliittisessa eliitissä kasvaa vaatimus voimakkaammasta strategiasta konfliktin saattamiseksi loppuun – mukaan lukien painavampien aseiden käyttö ja iskut Euroopan maita vastaan, jotka toimittavat aseita Ukrainalle. Tämä on paljon käytännönläheisempää kuin pelkkä maailmanjärjestyksen teoreettinen pohdinta – Lukjanov seuraa reaaliaikaisesti, miten neuvottelupöydät tyhjentyvät ja aseet puhuvat kovempaa.
Lukjanovin analyysissa on vielä yksi omaperäinen ulottuvuus: hän korostaa, että maailmassa on paradoksi. Poliittinen, kulttuurinen ja sosiaalinen pirstoutuminen lisääntyy, mutta taloudellinen keskinäisriippuvuus ei vain säily vaan jopa syvenee. Tämä tekee maailmasta samanaikaisesti hajautuneemman ja kytkeytyneemmän. Se ei ole vain paradoksi – se on uusi, historiaton tila, jossa vanhat työkalut (sota, pakotteet, diplomatia) eivät enää toimi odotetusti. Hän on myös sanonut, ettei odota näkevänsä aktiivisella kansainvälisen politiikan urallaan uutta maailmanjärjestystä – “järjestys” on liian vahva sana, liian strukturoitu kuvaamaan sitä, mitä on tulossa.
Lopulta Lukjanovin ajattelu kiteytyy kysymykseen siitä, mitä analyysi merkitsee aikana, jolloin mikään ei ole varmaa. Hänen vastauksensa vaikuttaa olevan, että selittäminen on itseisarvo – että maailman kuvaaminen sellaisena kuin se on, on jo sinänsä riittävä tehtävä. Tässä on jotain vanhanaikaista, melkein 1800-lukulaista sivistysuskoa, mutta myös jotain syvästi epätyydyttävää. Jos tämä on kaikki mitä voidaan tehdä, jäljelle jää vain kommentaari ilman toimintaa.
Lukjanov ei varmasti näe itseään näin, mutta hänen tekstinsä antavat sellaisen kuvan. Ne ovat karttoja, joissa maastonmuodot on merkitty hämmästyttävän tarkasti – mutta reittiä ei ole, koska reitin piirtäminen olisi jo politiikkaa. Ehkä se on tarkoituksellista. Ehkä reittiä ei vain ole, ja ainoa mitä voi tehdä, on kuvata maisemaa niin tarkasti kuin pystyy, kunnes joku muu keksii mihin suuntaan lähteä.