Luvattu algoritmi: Transhumanismin ja sionismin dystopia
Transhumanismin ja sionismin välinen epäpyhä liitto paljastaa hyytävän teknokraattisen logiikan, jossa ihmisyyden biologinen ylittäminen ja etnosentrinen ekspansio kietoutuvat väkivaltaiseksi utopiaksi.
Molemmat ideologiat ammentavat samasta ylimielisestä uskosta: vain valittu teknologinen eliitti voi korjata maailman viallisen algoritmin. Transhumanismi ei ole pelkkää tieteellistä optimismia, vaan syvästi hierarkkinen projekti, joka pyrkii luomaan uuden, jumalallisen herrarodun teknologian avulla.
Samalla tavalla moderni sionismi on muuttunut teknonationalismiksi, jossa Palestiinan maaperää käytetään testialustana valvontajärjestelmille ja autonomisille aseille. Tässä kontekstissa juutalainen tikkun olam on vääristynyt: maailman parantaminen tarkoittaa sen alistamista etnis-uskonnollis-poliittisen hegemonian, algoritmien ja aseellisen ylivoiman alle.
Kriittinen mediatutkija Douglas Rushkoff on paljastanut, että tämä teknokraattinen eliitti ei pyri pelastamaan ihmiskuntaa, vaan rakentamaan itselleen digitaalisia ja sotilaallisia bunkkereita suojautuakseen siltä tuholta, jota heidän omat visionsa lietsovat.
Sionismin historia on alusta asti ollut kytköksissä teknologiseen ylivertaisuuteen ja ‘erämaan valloittamiseen’ keinotekoisilla menetelmillä. Varhaisesta vesiteknologiasta ja maatalouden mekanisoinnista on edetty kohti digitaalista ylivaltaa, jossa Israel on profiloitunut globaalina startup-kansakuntana.
Gazasta ja Länsirannasta on tullut valtava laboratorioalue. Entinen pääministeri Naftali Bennett onkin todennut, että Israel on “maailman innovaatiokeskus, mutta myös eturintama ja laboratorio”, jossa testataan “järjestelmiä, joita koko maailma tulee tarvitsemaan huomenna”.
Tämä lausunto muuttaa miehityksen ja ihmisten kärsimyksen pelkästään tuotekehityksen välineiksi. Tekno-optimismi toimii sumuverhona: se maalaa kuvan edistyksestä, kun todellisuudessa kyse on raa’asta biopoliittisesta vallasta, jota vauhdittavat Palantirin kaltaiset suuryritykset.
Palantir, jonka toimitusjohtaja Alex Karp on vannoutunut sionismin tukija, tarjoaa Israelille algoritmiset työkalut valtavien tietomäärien seulomiseen vihollisten tunnistamiseksi – usein kohtalokkain seurauksin. Tietokirjailija ja internet-teoreetikko Jaron Lanier on varoittanut tästä kehityksestä: “Jos määrittelemme ihmisyyden tavalla, joka sopii tietokoneille, olemme jo hävinneet pelin.”
Tämä vieraantuminen huipentuu Gazan hävitykseen, jossa tekoälyjärjestelmät, kuten Lavender, on valjastettu massamittakaavaiseen teolliseen tappamiseen. Lavender ei ole vain tekninen työkalu, vaan se edustaa transhumanistista unelmaa äärimmilleen viedystä virheettömyydestä: se pisteyttää ihmishenkiä algoritmien perusteella ja antaa tappokäskyjä sivuuttaen inhimillisen harkinnan. Tämä hallinnan tavoittelu muuttuu Gazassa algoritmijohtoiseksi kansanmurhaksi, jossa kohde ei ole enää ihminen, vaan pelkkä datapiste.
Israelilainen filosofi Yuval Noah Harari on kuvannut tätä kehitystä tavalla, joka resonoi pelottavasti Gazan katastrofin kanssa. Hän on useissa yhteyksissä todennut, että ihmiskunta on pian saavuttamassa kyvyn muokata radikaalisti itseään. Tuloksena on uusi, teknologisesti ylivertainen ‘jumalten’ luokka.
Alueen raunioilla tämä visio toteutuu käytännössä. Ne, jotka jäävät jumalvision ulkopuolelle, on jo valmiiksi luokiteltu ‘hyödyttömiksi’, mikä oikeuttaa heidän eliminoimisensa tehokkuuslaskelmien nimissä.
Tämä logiikka ulottuu globaaliksi poikkeustilaksi, jossa säännöt hylätään olemassaolon turvaamisen varjolla. Amerikanjuutalainen tekoälyteoreetikko Eliezer Yudkowsky on esittänyt, että vaarojen torjumiseksi on oltava valmis jopa ydinsotaan ja iskuihin ilman varoitusta, sillä “mitään sääntöjä ei ole, kun kyseessä on olemassaolomme turvaaminen”. Tämä ‘olemassaolollisen riskin’ retoriikka on identtinen sionistisen turvallisuusdiskurssin kanssa: mikä tahansa väkivalta on oikeutettua, kun se kehystetään selviytymistaisteluksi.
Transhumanismin lupaus ‘kuoleman kuolemasta’ kääntyy sionistisessa sovelluksessa vihollisen kuoleman optimoinniksi. Ray Kurzweilin kaltaiset singulariteetin profeetat puhuvat ihmisen ja koneen sulautumisesta, mutta Israelin miehityskoneistossa tämä on jo tapahtunut: sotilas ja tekoäly muodostavat kyborgisen kokonaisuuden, joka on ohjelmoitu tunnistamaan vain kohteita. Kurzweil on visioinut teknologian olevan “ihmiskunnan tapa laajentaa kykyjään”. Gazassa tämä tarkoittaa Israelin armeijan kykyä nähdä seinien läpi Palantirin datan avulla ja tappaa palestiinalaisia Lavenderin laskelmien perusteella.
Alueen tuho tekoälyavusteisen sodankäynnin kautta varoittaa siitä, mitä tapahtuu, kun pyrkimys täydelliseen hallintaan kohtaa geopoliittiset realiteetit. Tekno-optimistit sivuuttavat sen, ettei teknologia ole neutraalia. Kun valtio käyttää korkeinta teknologiaa Gazan murentamiseen, se toteuttaa transhumanistista fantasiaa ‘älykkäästä’ sodasta.
Rushkoffin ajatus teknologisen eliitin pyrkimyksestä ylittää inhimilliset rajoitukset välittämättä seurauksista toteutuu täällä verisimmällä tavalla. Ihmisyyden ylittämisen projekti johtaa dehumanisaatioon, jossa teknologinen ylivertaisuus antaa oikeutuksen eettisten normien hylkäämiselle. Transhumanismin ja sionismin liitto perustuu myös resurssien keskittämiseen pois nykyhetken moraalisista kriiseistä kohti abstraktia tulevaisuutta. Molemmissa tapauksissa kyse on pakenemisesta jaetusta todellisuudesta.
Molemmat aatteet hyödyntävät syvää eksistentiaalista pelkoa. Transhumanismi ratsastaa yksilötason kuolemanpelolla, sionismi juutalaisen etnisen ryhmän kollektiivisella tuhoutumisen pelolla. Tähän sisältyy heimollinen logiikka, jossa uhkakuvat korostuvat historiallisen vainon kokemuksen seurauksena. Tämä pelko oikeuttaa vuosikymmeniä kestäneen poikkeustilan ja etniset puhdistukset.
Jos tekoälyn kehitys on kilpajuoksua elämästä ja kuolemasta – kuten transhumanistit väittävät – silloin kaikki keinot ovat sallittuja. Sionistinen ideologia, vedoten juutalaisten selviytymisen imperatiiviin, on valmis tuhoamaan kokonaisia sivilisaatioita turvatakseen oman etnokraattisen utopiansa.
Lopulta näiden kahden aatteen rinnakkaiselo paljastaa modernin dystopian ytimen: vallan, joka uskoo edustavansa evoluution vääjäämätöntä kärkeä. Gazan raunioilla todistamme, että ilman eettistä ankkuria teknologia muuttuu vain tehokkaammaksi tyrannian muodoksi.