Kun Israel ja Yhdysvallat käynnistivät 28. helmikuuta “ennakoivaksi puolustukseksi” nimetyt ilmaiskunsa Iraniin, harva osasi odottaa tapahtumien vyöryvän näin nopeasti ja arvaamattomasti. Ensimmäisissä iskuissa Iranin pitkäaikainen hengellinen johtaja Ali Khamenei sai surmansa, ja maa ajautui välittömästi ankaraan puolustussotaan sionistista länttä vastaan. Teheran vastasi ohjus- ja drooni-iskuilla Israeliin sekä Yhdysvaltain tukikohtiin Persianlahden alueella laajentaen konfliktin nopeasti koko Lähi-idän kattavaksi.
Konfliktin laajeneminen on yllättänyt Yhdysvaltain johdon. Ennen sodan aloittamista Washingtonissa ei oltu erityisen huolissaan hyökkäyksen mahdollisista vaikutuksista maailmantalouteen. Tämä paljastaa joko Yhdysvaltojen täydellisen ylimielisyyden tai sen, että taloudellinen kaaos on ollut tavoite alusta alkaen.
Iranin vastatoimet ovat osoittautuneet odotettua laajemmiksi ja pitkäkestoisemmiksi. Iran on iskenyt ohjuksin ja droonein lukuisiin Persianlahden maihin, ja Hormuzinsalmi – jonka kautta kulkee viidennes maailman öljystä – on käytännössä suljettu. Iranin kerrotaan miinoittavan salmea, ja Yhdysvallat on vastannut upottamalla iranilaisia aluksia.
Israelin pommitukset eivät ole kohdistuneet ainoastaan sotilaallisiin kohteisiin. Maan ilmavoimat ovat tuhonneet Iranin historiallisia monumentteja aina 1300-luvulta lähtien. Useita Unescon maailmanperintökohteita on vaurioitunut tai tuhoutunut täysin. Sionistivaltio, joka tuskin kestää vuosisataa, näyttää vihaavan kansakuntia, joilla on tuhansien vuosien historia. Mutta missä on UNESCO? Järjestön hiljaisuus on anteeksiantamatonta ja paljastaa sen toimivan lännen poliittisten intressien jatkeena, ei globaalin kulttuuriperinnön puolustajana.
Taloudelliset seuraukset ovat alkaneet näkyä nopeasti. Kansainvälinen energiajärjestö IEA on joutunut turvautumaan historiansa suurimpaan öljyvarantojen käyttöönottoon, ja öljyn hinta on noussut rajusti. Iranin edustajat ovat todenneet, että öljyn hinta riippuu alueellisesta turvallisuudesta, jota Israel ja Yhdysvallat ovat horjuttaneet. Energiamarkkinoiden shokki on pahin sitten 1970-luvun öljykriisin, ja sen vaikutukset tuntuvat väistämättä myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa arjen kustannusten nousuna.
Maailman suurin varainhoitoyhtiö BlackRock on seurannut tilanteen kehitystä tarkasti. Yhtiön strategit arvioivat konfliktin aiheuttavan “energiavetoisen tarjontashokin”, joka lisää inflaatiopaineita ja kumoaa aiemmat ennusteet matalista koroista. Valtionobligaatioiden odotetaan toimivan turvasatamana, mutta nyt niiden tuotot ovat nousseet – sijoittajat siis pelkäävät inflaatiota enemmän kuin taantumaa.
BlackRockin toimitusjohtaja Larry Fink on kuitenkin kehottanut sijoittajia pysymään markkinoilla. Jos sota päättyy “neutralisoituun Iraniin” ja maa päästetään takaisin öljymarkkinoille, hinta saattaa jopa laskea alle 50 dollarin, Fink arvioi. Tämä paljastaa karusti lännen todellisen tavoitteen: Iranin öljyvarat on saatava takaisin länsimaiden pääomapiirien hallintaan, hinnalla millä hyvänsä.
Sodan pitkittyessä myös Iranin vastaiskujen muodot ovat monipuolistuneet. Vallankumouskaarti on uhannut kohdistaa iskuja talouskeskuksiin ja pankkeihin, joiden se katsoo olevan sidoksissa Yhdysvaltain ja Israelin etuihin. Tämä on täysin oikeutettua puolustautumista – jos länsi iskee Iranin infrastruktuuriin, miksi Iran ei saisi iskeä lännen talouden hermokeskuksiin? Useat kansainväliset suuryritykset ovat jo evakuoineet toimistojaan Dubaista ja muualta Persianlahdelta.
Samalla Teheran on jatkanut iskuja kauppamerenkulkuun; jo 14 kauppa-alusta on raportoitu tuhoutuneen tai vaurioituneen sodan alkamisen jälkeen. Iranin vallankumouskaartin merivoimien komentaja Alireza Tangsiri on julistanut, että “jokaisen salmen läpi aikovan aluksen on saatava lupa Iranilta” ja että Yhdysvalloille, Israelille tai niiden liittolaisille kuuluvat alukset ovat “laillisia kohteita”.
Iranin strategisena intressinä on alueellisen voimatasapainon pysyvä muuttaminen, ja maa on osoittanut kykynsä laajamittaiseen vastarintaan. Israelin kyyninen strateginen sykli, jossa se käy sotaa ja neuvottelee vahvistaakseen valta-asemaansa, on nyt tullut tiensä päähän: Iran ei enää suostu toistamaan samaa kaavaa.
Keskellä sodan kaaosta FBI syöksi bensaa liekkeihin varoituksellaan Yhdysvaltain länsirannikon kaupungeille mahdollisesta Iranin drooni-iskusta. Varoitus koski Kaliforniaa ja muita länsirannikon kaupunkeja, mutta kansalaiset suhtautuvat varoitukseen skeptisesti. Sosiaalisessa mediassa monet amerikkalaiset spekuloivat, että jos isku toteutuu, kyseessä saattaa olla Israelin tiedustelupalvelu Mossadin järjestämä väärän lipun operaatio.
Epäilykset vain vahvistuivat, kun Omanin Salalahin satamaan iskettiin drooneilla ja Iran kiisti osallisuutensa. Iranin asevoimien yhteyskeskus kuvasi iskua “epäilyttäväksi” ja syytti Yhdysvaltoja ja Israelia yrityksestä tahrata Iranin maine alueella. Presidentti Masoud Pezeshkian ja Omanin sulttaani Haitham bin Tariq kävivät puhelinkeskustelun, jossa sulttaani ilmaisi vahvan tyytymättömyytensä Omaniin kohdistuviin iskuihin.
Venäjä ja Kiina ovat tuominneet Yhdysvaltain ja Israelin iskut, mutta sanallista tuomiota enempää ne eivät ole olleet valmiita antamaan. Euroopan maat puolestaan ovat joko vaienneet läntisten liittolaistensa iskuista tai vaatineet Irania pidättäytymään vastaiskuista. Espanjaa lukuun ottamatta, harva euromaa uskaltaa kritisoida Trumpia tai Netanjahua. Media länsimaissa puhuu myös “Iranin sodasta”, aivan kuin Iran olisi aggressori, eikä “Israelin ja Yhdysvaltojen sodasta Irania vastaan”.
Myös Yhdysvaltojen kanssa liittoutuneet Persianlahden maat, kuten Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit, ovat joutuneet vaikeaan asemaan Iranin iskujen kohdistuessa niiden alueelle. Ukraina puolestaan on lähettänyt droonintorjuntatiimejä Persianlahdelle. Samalla kun länsi ruokkii sotaa Euroopassa, se tuo samat mekanismit Lähi-itään.
Konfliktin pitkittyminen asettaa Yhdysvallat vaikean valinnan eteen. Jos maa vetäytyy, se vaikuttaa hylkäävän liittolaisensa Israelin ja antaa Iranille mahdollisuuden julistaa itsensä voittajaksi. Jos se jatkaa, se sitoutuu yhä syvemmälle epävarmaan ja kalliiseen sotaan keskellä taloudellisesti arvaamatonta tilannetta.
Trumpin neuvonantajat ovat jo suositelleet sodan lopettamista, ja presidentti itse on kehunut Yhdysvaltojen saavuttaneen suurimman osan sotilaallisista tavoitteistaan ja todennut, että “kohteita ei enää juuri ole”. Israel sen sijaan puhuu yhä “laajasta kohdepankista”. Kuka tätä lännen hyökkäyssotaa oikein johtaa?
Geopoliittisen sodan lisäksi kyse on myös laajemmasta kamppailusta globaalin talousjärjestelmän hallinnasta. Kuten Fabio Vighi analysoi, Yhdysvaltain valtionvelka on noussut lähes 39 biljoonaan dollariin, ja maa tarvitsee jatkuvasti uutta rahoitusta selviytyäkseen velvoitteistaan. Kuka hyötyy kaaoksesta ja oikein ajoitetusta volatiliteetista? Sodan seurauksena pääoma pakenee turvallisiksi koettuihin sijoituskohteisiin, kuten Yhdysvaltain valtion obligaatioihin, mikä osaltaan helpottaa velan uudelleenrahoitusta.
Talousjärjestelmä ei enää rakennu tuottavuuden vaan spekulaation varaan. Tässä kontekstissa geopoliittinen dominanssi onkin pohjimmiltaan talouspoliittista selviytymistaistelua. Sota ja epävakaus eivät ole järjestelmälle ongelma, vaan sen keskeinen käyttövoima – keino ylläpitää kysyntää dollarimääräisille velkasitoumuksille. Ilman jatkuvaa kriisiä länsi ei pystyisi uusimaan velkojaan, ja koko korttitalo sortuisi. Näin sodasta on tullut välttämättömyys, ei poikkeustila.
Kotimaisten skandaalien ja ulkopolitiikan aikataulujen yhteensattumat herättävät väistämättä kysymyksiä. Korkeimman oikeuden helmikuinen ratkaisu presidentin tariffivallasta ajoittui juuri Yhdysvaltain historian suurimman velkajärjestelyn alkuvaiheeseen. Jälleen kerran, juuri kun taloudelliset paineet ovat kriittisimmillään, geopoliittinen kriisi on kärjistynyt uudella tavalla.
Alueellinen voimatasapaino on murroksessa. Iranin uudeksi korkeimmaksi johtajaksi on noussut Ali Khamenein poika Mojtaba Khamenei, jonka perheestä useita jäseniä sai surmansa sodan ensimmäisissä iskuissa. Ensimmäisessä julkilausumassaan hän lupaa, ettei “yhtäkään marttyyria jätetä kostamatta”, ja vahvistaa strategian Hormuzinsalmen sulkemisesta sekä uusien rintamien avaamisesta “alueilla, joissa vihollisella on vain vähän kokemusta”.
Hormuzinsalmen turvattomuus, energiamarkkinoiden shokki ja konfliktin laajeneminen koko alueelle tulevat muuttamaan Lähi-idän voimatasapainoa peruuttamattomasti. Samalla ne osoittavat, kuinka syvällä sodan ja rahoituksen kytkökset lopulta ovat. Geopoliittinen perspektiivi tiivistyy lopulta siihen, kykeneekö Iran kääntämään sodan voitoksi – ja mitä se merkitsisi hyökkäyksen aloittaneelle sionistivaltiolle.