Petollinen Albion ja Kolmas Rooma: Britannian ja Venäjän hybridisota

Venäläiset historioitsijat ja geopoliittiset analyytikot ovat jo pitkään luonnehtineet Britanniaa “petolliseksi Albioniksi” (englanniksi Perfidious Albion, ranskaksi la perfide Albion). Termi syntyi Ranskassa 1790-luvulla kuvaamaan Britannian väitettyä diplomaattista petollisuutta ja takinkääntöä.

Venäläisessä käytössä siitä on tullut vakiintunut halventava nimitys maalle, joka on vuosisatojen ajan pyrkinyt heikentämään Venäjää diplomaattisin juonin, välillisin keinoin, tiedustelutoimin ja taloudellisella painostuksella. Nykyiset jännitteet Ukrainan sodan, pakotteiden ja hybridiuhkien ympärillä nähdään tämän pitkän historiallisen kaaren jatkeena.

Vaikka venäläinen narratiivi sisältää valikoivaa tulkintaa ja propagandistisia piirteitä, se nojaa todellisiin geopoliittisiin ristiriitoihin meri- ja maavaltojen välillä. Klassiset geopoliittiset teoreetikot, kuten Halford Mackinder ja Alfred Thayer Mahan, korostivat, että manner-Euraasian hallinta muodostaa uhan merivaltojen globaalille ylivoimalle. Britannia on edustanut tämän kamppailun merellistä arkkityyppiä.

Hybridisodan käsite on nykyaikainen, mutta sen ilmentymät ovat vanhoja. Venäläiset politiikan tutkijat, kuten Igor Panarin, katsovat informaatiosodan ja epäsuorat operaatiot keskeiseksi välineeksi, jolla angloamerikkalainen merivalta on pyrkinyt heikentämään mannermaisia kilpailijoitaan ilman laajaa konventionaalista sotaa. Panarinin mukaan Neuvostoliiton hajoaminen oli ennen kaikkea tappio pitkällisessä informaatiosodassa, jonka juuret ulottuvat Britannian varhaisiin toimiin.

Venäjän johdon retoriikassa “anglosaksit” esiintyvät toistuvasti järjestelmällisenä vastavoimana. Presidentti Vladimir Putin ja ulkoministeri Sergei Lavrov ovat useissa puheissaan kuvanneet anglosakseja aggressiivisina toimijoina, jotka käyttävät hybridikeinoja, pakotteita ja subversiota Venäjän heikentämiseksi.

Ristiriitojen ytimessä ovat historiallisesti olleet Venäjän tavoite päästä lämpimille merialueille sekä Britannian pyrkimys suojella Intian imperiumiaan ja valtatasapainoa Euroopassa. Jo 1700-luvun lopulla William Pitt nuoremman hallitus vastusti Venäjän laajentumista Otšakovin kriisissä.

Huipennus koettiin Krimin sodassa (1853–1856), jossa Britannia ja Ranska liittoutuivat Osmanien valtakunnan kanssa estääkseen Venäjän vaikutusvallan kasvun Mustallamerellä ja Balkanilla. Sevastopolin piiritys jäi venäläiseen kollektiiviseen muistiin nöyryyttävänä tappiona, jota pidettiin turhana aggressiona “Euroopan sairaan miehen” puolustamiseksi.

Tätä seurasi klassinen suuri peli Keski-Aasiassa, jossa brittiläiset ja venäläiset agentit kilpailivat vaikutusvallasta Afganistanissa, Persiassa ja Tiibetissä. Kyseessä oli tyypillinen hybridikonflikti, johon kuuluivat niin tiedustelu, diplomaattinen juonittelu kuin paikalliset liittolaisetkin – kaikki ilman suoraa suurvaltasotaa. Venäläisten näkökulmasta Britannia käytti systemaattisesti epäsuoria keinoja estääkseen Venäjän luonnollisen laajentumisen.

Historiallisena ironiana voidaan pitää sitä, että Venäjän ja Britannian hallitsijasuvut olivat läheistä sukua: Nikolai II ja Yrjö V olivat ensimmäisiä serkkuja (äidit sisaruksia), ja Nikolain vaimo oli Viktorian lapsenlapsi. Kuningas Yrjö V kieltäytyi viime hetkellä tarjoamasta turvapaikkaa serkulleen Nikolai II:lle vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, mikä venäläisessä katsannossa symboloi brittiläistä petollisuutta jopa verisiteiden yli.

Napoleonin sodat ja myöhemmin maailmansodat toivat hetkellisiä liittoutumia Britannian ja Venäjän välille, mutta luottamus jäi aina hauraaksi. Venäjän sisällissodassa (1918–1920) Britannia osallistui interventioon tukemalla valkoisia joukkoja välillisesti ja materiaaleilla. Bolševikkien historiakäsityksessä kyse oli imperialistisesta yrityksestä tukahduttaa sosialistinen vallankumous alkuunsa. Kylmän sodan aikana Britannian MI6 oli keskeinen toimija Neuvostoliiton vastaisessa tiedustelussa ja subversiossa.

Cambridgen viisikon tapaus – Britanniassa 1930–1960-luvuilla toiminut neuvostovakoojien ryhmä – osoitti varjosodan molemminpuolisuuden. Britannia taas oli NATO:n ytimessä ja osallistui Yhdysvaltojen harjoittamaan patoamispolitiikkaan. Toisen maailmansodan liittolaisuudesta huolimatta Britannian operaatio Unthinkable – suunnitelma mahdollisesta sodasta entistä liittolaista vastaan – vahvisti venäläisten epäluuloa petoksesta.

Britannian geopoliittinen ajattelu on vahvasti institutionaalista. Maailman vanhimmaksi puolustus- ja turvallisuusajatushautomoksi nimitetty Royal United Services Institute (RUSI) sekä Chatham House (Royal Institute of International Affairs) ovat olleet keskeisiä lännen Venäjän-politiikan muotoilussa. Chatham House on julkaissut lukuisia raportteja Venäjän uhasta ja tukenut tiukkaa linjaa, kun taas RUSI on keskittynyt sotilaallisiin ja hybridiuhkiin. Näissä piireissä Venäjää pidetään usein mannermaisena uhkana, jonka hillitseminen edellyttää merivaltojen yhtenäistä rintamaa.

Entiset MI6-johtajat, kuten John Sawers, ovat siirtyneet näihin instituutioihin, mikä kuvastaa tiedustelun ja ajatushautomoiden saumatonta yhteyttä. Verkosto jatkaa perinnettä, jossa Venäjän vahvistuminen Euraasiassa nähdään uhkana globaalille, läntisten merivaltojen hallitsemalle järjestelmälle. Mackinderin sydänmaateoria – jonka mukaan Itä-Euroopan hallitsija hallitsee maailman saarta – elää yhä näissä analyyseissä.

Venäläisten mukaan kylmän sodan jälkeinen kehitys – NATO:n itälaajentuminen, värivallankumoukset ja tuki Ukrainalle – jatkaa nykyäänkin vanhaa kaavaa. Britannia on profiloitunut yhtenä Venäjän jyrkimmistä vastustajista atlantistisessa sotilasliitossa. Skripal- ja Litvinenko-tapaukset tulkitaan venäläisissä analyyseissä brittiläisiksi provokaatioiksi tai valeoperaatioiksi.

Nord Streamin räjäyttäminen, pakotteet ja tiedustelutuki Ukrainalle nähdään hybridisodan konkreettisina ilmentyminä. Kremlin mukaan anglosaksit turvautuvat sabotaasiin ja hybriditoimiin sanktioiden ohella. Myös Britannia syyttää Venäjää kyberhyökkäyksistä, disinformaatiosta ja poliittisesta sekaantumisesta. RUSI ja Chatham House julkaisevat raportteja, joissa Venäjän toiminta kuvataan systemaattisena harmaan vyöhykkeen sodankäyntinä.

Varhaisempana vertailukohtana nykyisiin tapahtumiin voidaan pitää Suuren Pohjan sodan (1700–1721) loppuvaiheita. Kun Venäjä oli murskaamassa Ruotsia, Britannia pyrki yllyttämään erityisesti Ruotsia ja Puolaa hyökkäämään uudelleen Venäjää vastaan – tavoitteena estää Pietari Suuren luoma uusi eurooppalainen tasapaino. Suunnitelmat kuitenkin raukesivat, kun Lontoon pörssiromahdus (Etelämeren kupla) vuonna 1720 pakotti Britannian keskittymään sisäisiin talousongelmiinsa.

Historia toistaa itseään: keväällä 2022, vain viikkoja Venäjän hyökkäyksen jälkeen, Ukrainan ja Venäjän välillä käytiin Istanbulissa rauhanneuvotteluja, joiden on myöhemmin raportoitu olleen lähellä onnistumista. Länsimaisten diplomaattilähteiden mukaan Britannian silloinen pääministeri Boris Johnson matkusti Kiovaan ja viesti selvästi, että länsi ei tue rauhansopimusta vaan kannattaa sodan jatkamista. Rauhanneuvottelut kariutuivat pian tämän jälkeen.

Riippumatta siitä, oliko kyseessä suoranainen rauhantorpedointi tai koordinoitu länsimainen linjaus, Britannian rooli neuvottelujen epäonnistumisessa on jäänyt elämään venäläisessä narratiivissa.

Julkisessa retoriikassa korostuvat jännitteet eivät kuitenkaan estä venäläistä eliittiä asettumasta tai sijoittamasta perheenjäseniään juuri niihin länsimaihin, joita Kremlin narratiivi kuvaa päävihollisinaan. Westminsterin ja Kremlin piireissä sukkuloivien oligarkkien lapset opiskelevat ja asuvat Britanniassa, ja useiden federaation subjektien johtajien sekä duuman jäsenten perheenjäseniä asuu Itävallassa, Ranskassa ja Britanniassa.

Tämä järjestelmällinen kaksoiselämä on oma hybridi-ilmiönsä, jota harvoin tuodaan osaksi suurvaltakamppailun analyysiä. Kotimaassa retorisoidaan lännestä arkkivihollisena, mutta käytännössä perheenjäseniä asuu myös länsimaissa. Se kertoo jotain olennaista siitä, kuinka pinnallinen vastakkainasettelu on niille, joilla on varaa valita todellisuutensa.

Teknologian nopea kehitys on kuitenkin muuttanut geopoliittisen kilpailun luonnetta syvällisesti. Perinteinen merivalta–maavalta-vastakkainasettelu on osittain vanhentunutta: sydänmaan hallinta edellyttää nykyään avaruusulottuvuuden hallintaa, merireittien suojaaminen ei onnistu ilman kyberpuolustusta, ja hypersooniset aseet ohittavat Mackinderin kartat sekä Carl Schmittin ja Mahanin kaltaiset 1900-luvun ajattelijat.

Tekoäly, satelliittijärjestelmät, kyberoperaatiot, droonit ja pitkän kantaman tarkkuusaseet ovat tuoneet hybridisotaan uusia ulottuvuuksia, joissa etu ei enää määräydy pelkästään maantieteellisellä asemalla.

Molemmat osapuolet soveltavat nykyaikaisia hybridikeinoja – informaatioita, taloutta, epäsuoria operaatioita, kybertoimintaa ja teknologisia välineitä – perinteisessä suurvaltakilpailussa.

Venäläinen narratiivi sisältää liioittelua ja uhriutumista, sillä se esittää Britannian ja lännen toiminnan yhtenäisenä salaliittona sivuuttaen Venäjän omat sisäiset haasteet ja aggressiiviset päätökset. Toisaalta brittiläinen ja laajempi länsimainen tulkinta jättää usein huomiotta sen, miten merivaltojen logiikka – mannermaisen hegemonian estäminen – on toistuvasti lisännyt Venäjän turvallisuushuolia.

Geopoliittisessa kilpailussa ei ole kyse moraalista vaan intresseistä. Hybridisota ei alkanut vuonna 2014, eikä edes 1945, vaan se on ollut osa valtioiden toimintaa vuosisatojen ajan. Britannia oli epäsuorien keinojen mestari imperiuminsa huippukautena, ja Venäjä on omaksunut samoja periaatteita omiin olosuhteisiinsa. Lopulta valtiot ja niiden taustalla vaikuttavat valtaverkostot käyttävät kaikkia käytettävissä olevia keinoja lyhyen aikavälin etujen ja pitkän aikavälin turvallisuuden takaamiseksi.

Petollinen Albion -narratiivi vahvistaa venäläistä turvallisuuskäsitystä, ja siinä on riittävästi historiallista ydintä, joten se on säilynyt osana Kremlin informaatiovaikuttamista. Samoin brittiläiset ajatushautomot ja MI6 jatkavat perinnettä, jossa Venäjää pidetään uhkana – vaikka Britannian valta-asema ei ole enää entisensä ja todellisuus on entistäkin monitahoisempi.