Sergei Pereslegin ja siirtymä suljettuun maailmaan
Venäläinen Sergei Pereslegin, joka tunnetaan futurologina ja sotahistorioitsijana, on kehittänyt yhden johdonmukaisimmista tulkinnoista nykyisestä sivilisaatiomurroksesta. Hänen mukaansa globaali järjestys on siirtymässä avoimesta “Washington–Bryssel-maailmasta” suljettuun maailmaan, jossa ideologia, laki ja kontrolli korvaavat kaupallisuuden ja vapaan liikkuvuuden keskeisinä periaatteina.
Pereslegin korostaa, että tämä siirtymä ei alkanut koronaviruksesta, mutta pandemia toimi merkittävänä käännekohtana ja kiihdyttimenä jo käynnissä olevassa prosessissa. Hän luonnehtii koronaa ennen kaikkea informaatiopsykologiseksi operaatioksi ja teknologis-poliittiseksi katalysaattoriksi, joka paljasti ja nopeutti kehityskulkuja, joiden juuret ulottuvat vuoden 2008 finanssikriisiin ja erityisesti 2010-luvun geopoliittisiin jännitteisiin.
Näiden trendien taustalla on Peresleginin käyttämä teknologisten aaltojen malli. Se pohjautuu venäläisen taloustieteilijä Nikolai Kondratjevin teoriaan noin 40–60 vuoden sykleistä, joiden aikana talouden ja tuotannon perusteknologiat uudistuvat perusteellisesti.
Pereslegin vertaa koronavirusta aiempien pandemioiden biologiseen uhkaan (esimerkiksi espanjantautiin tai hongkongilaiseen influenssaan) ja katsoo, että virus itsessään oli ihmiskunnalle vain suhteellisen vähäinen uhka. Sen sijaan keskeistä oli yhteiskunnallinen reaktio: globaali sulkutila ja karanteeni, johon mikään aikaisempi pandemia ei ollut johtanut. Tämä osoitti, että teollisen ajan perusvapauksia voidaan peruuttaa yhdellä päätöksellä ilman välitöntä legitimiteettikriisiä.
Pandemia mahdollisti siirtymän viidenneltä teknologiselta aallolta – kulutuksen, palveluiden ja finanssien taloudesta – kuudennelle, jossa tekoäly, additiiviset valmistusmenetelmät ja suljetut tuotantosyklit korvaavat globaalin avoimen kaupan. Samalla se antoi pontta “postkonstitutionaaliselle hallinnalle”, jossa poikkeustila muuttuu pysyväksi rakenteeksi.
Pereslegin puhuu tässä yhteydessä “lääketieteellisestä fasismista” tai “solidarismista”, joilla hän tarkoittaa lääketieteellisen oikeutuksen käyttöä perinteisen demokratian korvaajana.
Syvemmällä tasolla Pereslegin sijoittaa koko prosessin laajempaan “varjon vyöhykkeen” kehykseen. Kyseessä on “siirtymäkriisi” – termi, jolla hän kuvaa äkillistä laadullista murrosta, jossa vanha järjestelmä on hajonnut mutta uutta ei ole vielä syntynyt. Murroksen tyypillinen kesto on 20–22 vuotta, joten aikajänne ulottuu suunnilleen vuoteen 2042.
Pereslegin kuitenkin varoittaa, että jos uusia sivilisaation moottoreita – “suuria löytöretkeilijöitä, uutta Tuomas Akvinolaista tai Jeanne d’Arcia” – ei ilmesty, prosessi voi venyä jopa kahdeksaksi sukupolveksi eli lähes 200 vuodeksi. Tässä murrosvaiheessa vanha globalisaation maailma hautautuu ja tilalle rakentuu fragmentoitunut, sulkeutuneempi järjestelmä. Rajat sulkeutuvat, valvonta syvenee ja valtioiden sekä eliittien intressit kietoutuvat tiukasti yhteen.
Pereslegin suhtautuu samalla erittäin skeptisesti vahvaan tekoälyyn. Hän kiistää informaatioteoreettisin perustein, että nykyisen von Neumann -arkkitehtuurin koneet voisivat koskaan saavuttaa ihmistason älykkyyttä, saati tietoisuutta. Hän erottaa toisistaan kolme tasoa: tekoälyn, joka kykenee yksinkertaisiin älyllisiin tehtäviin; tekoälykkyyden, joka tuottaa uutta tietoa; ja tekoälytajunnan, joka luo toisenlaista tietoa. Peresleginin mielestä vain ensimmäinen näistä on olemassa.
Hän rinnastaa nykyisen tekoälyn nerokkaaseen 6–7-vuotiaaseen lapseen, joka muistaa kaiken mutta tarvitsee aina ihmisen antamaan toiminnalleen merkityksen. Ihminen kykenee “kvanttiajatteluun”, jossa kaukana toisistaan olevat merkitykset kietoutuvat yhteen oivalluksiksi – tähän koneet eivät pysty.
Pereslegin arvioi, etteivät sotilaalliset konfliktit ole kriisiajan vaarallisin asia. Vähintään yhtä vakavana uhkana hän pitää mahdollista nälänhätää, joka saattaa vaatia 4–5 miljardia ihmishenkeä. Vihreä energiapolitiikka on vähentänyt lannoitteiden tuotantoon käytettävissä olevaa energiaa ja karjan hävittäminen orgaanisten lannoitteiden saatavuutta. Tämä voi johtaa maataloustuotannon laskuun ja käynnistää dominoefektin, jossa yhteiskuntarakenteiden rapautuminen syventää nälänhätää.
Peresleginin teoriassa suljetun maailman nousu on pitkän aikavälin kehityskulku. Avoimen globalisaation rakenne oli alkanut tiivistyä finanssikriisin jälkeisinä vuosina, ja prosessi kiihtyi 2010-luvun geopoliittisten jännitteiden ja hätätilastrategioiden myötä.
Venäläisteoreetikko on jatkanut analyysiaan liittäen ‘suuren uudelleenkäynnistyksen’ (Maailman talousfoorumin lanseeraaman Great Reset -aloitteen) kaltaiset eliittihankkeet osaksi tätä suurempaa siirtymää kohti sulkeutuneempaa maailmanjärjestystä. Nykyiset geopoliittiset konfliktit, resurssikriisit, teknologinen kilpailu sekä kasvava digitaalinen valvonta syventävät tätä kehitystä.
Historiallinen totuus ei useinkaan ole yksiselitteinen. Pereslegin esittää, että historiallinen todellisuus noudattaa kvanttimekaniikan kaltaisia periaatteita – kaksi keskenään ristiriitaista tulkintaa voivat olla samanaikaisesti tosia. Tästä syystä hän ei pyri todistamaan väitteitään vaan avaamaan näkökulmia.
Hänen näkemyksensä kuuluvat kriittisen futurologian perinteeseen. Ne ovat pikemminkin provosoivia ja hermeneuttisia tulkintoja kuin tiukkoja empiristisiä ennusteita. Hänen keskeinen havaintonsa on joka tapauksessa oikea: kriisit paljastavat rakenteelliset haavoittuvuudet ja mahdollistavat radikaalit muutokset vallan rakenteissa.
Peresleginin kuvailema siirtymä on jo alkanut. Avoimen maailman perintö on haudattu, ja suljettu järjestelmä rakentuu hiljaisesti eri yhteiskuntien sisälle – olipa kiihdyttimenä sitten pandemia, talouskriisi, teknologinen murros tai geopoliittiset jännitteet.