Sota, jota ei ole tarkoitus voittaa: Ukrainan konflikti järjestelmän alasajon välineenä

Kun tarkastelee Venäjän sotaa Ukrainaa vastaan, huomio ei enää kohdistu niinkään siihen, mitä Kreml tekee, vaan siihen, mitä se jättää tekemättä. Öljynjalostamot ovat toistuvasti joutuneet ukrainalaisten droonien kohteeksi, Naton aseet virtaavat Lvivin kautta rintamalle, eikä Moskovan punaisista viivoista ja uhkauksista tunnu välittävän enää kukaan.

Mitä pidempään tämä ‘sotilaallinen erikoisoperaatio’ junnaa paikallaan, sitä todennäköisemmältä näyttää, että kyse ei ole pelkästä sotilaallisesta kyvyttömyydestä vaan syvemmästä rakenteellisesta ilmiöstä: jäätyneestä, kuluttavasta konfliktista, jota pidetään yllä tiettyjen laajempien tavoitteiden edistämiseksi.

Tilanne on alkanut näkyä myös Venäjän julkisessa keskustelussa. Presidenttiä arvostellaan nyt avoimesti – ei niinkään sodan päämääristä, vaan sen käytännön epäonnistumisista, internetin käytön kiristämisestä, byrokratian absurdiudesta ja yleisestä talousahdingosta. Putinia kuvataan yhä useammin etääntyneenä vanhana miehenä, joka on menettänyt kosketuksen kansalaistensa arkeen.

Tässä valossa on ymmärrettävää, miksi Kreml ei edes tavoittele nopeaa voittoa. Sellainen edellyttäisi strategista selkeyttä ja operatiivista kompetenssia, joita nykyjärjestelmältä ei tunnu löytyvän. Putinin hallinto ei myöskään ole valmis siirtymään täyteen sotatalouteen ja väestön mobilisaatioon.

Näiden hallinnollisten ja kulttuuristen rajoitteiden alla on kuitenkin kylmempi rakenteellinen kerros. Ylikansalliset finanssipiirit ja valtaverkostot vaikuttavat kaikkialla, eikä Venäjä ole poikkeus. Oligarkit ovat osin näiden verkostojen luomuksia, ja Putin tukijoineen hallitsee vain osaa maan todellisesta vallasta.

Kriittiset talousinstituutiot – keskuspankki, valtiovarainministeriö ja hallitus – ovat vahvasti finanssipiirien edustajien vaikutuksen alaisina. Kuten korkopolitiikka toistuvasti osoittaa, nämä toimijat eivät ensisijaisesti palvele Venäjän kansallista etua vaan globaalin finanssijärjestelmän logiikkaa.

Koronavuosien poikkeusrajoitukset loivat pohjan laajalle taloudelliselle interventiolle, jota Ukrainan sota on jatkanut. Konkurssit, varallisuuden siirrot ja velkaantuminen eivät ole pelkkiä sivutuotteita, vaan osa prosessia, jossa vanhaa normaalia puretaan. Sota tarjoaa sekä Venäjälle että lännelle kätevän tekosyyn sellaisiin toimenpiteisiin, joita rauhan aikana olisi vaikea perustella omille kansalaisille.

Venäjän hallintoeliitti näyttää ensisijaisesti keskittyvän oman asemansa turvaamiseen. Laajamittaisia sisäisiä puhdistuksia ei ole nähty edes sodan aikana. Tavalliset kansalaiset kantavat taakan: elintaso heikkenee, yritystoimintaa kuristetaan byrokratialla ja koroilla, viestintää valvotaan.

Samaan aikaan eliitin jäsenet – jopa ne, jotka ovat tukeneet Ukrainaa – liikkuvat vapaasti maiden välillä ja kasvattavat varallisuuttaan. Tämä kaksoisstandardi ei ole sattumaa, vaan järjestelmän keskeinen ominaispiirre. Putin ei voi purkaa feodaalista oligarkiaa, sillä hänen valtansa nojaa juuri siihen.

Entä jos sodan venyttäminen ei olekaan kyvyttömyyttä, vaan hiljaista, molempia osapuolia hyödyttävää dynamiikkaa? Samanlaista kehitystä digitalisaatiossa ja valvonnan normalisoitumisessa näkyy sekä idässä että lännessä. Ukrainan konflikti on tarjonnut tehokkaan tekosyyn kiihdyttää tätä suuntausta molemmilla puolilla.

Niin kauan kuin sota pysyy kuluttavassa, jäätyneessä tilassaan, eliitit voivat ylläpitää poikkeustilaa ja ohjata sisäistä tyytymättömyyttä ulkoiseen uhkaan. Heti kun sota päättyy, poliittinen energia vapautuisi ja kohdistuisi todennäköisesti sisäisiin rakenteisiin ja epäkohtiin. Siksi nykyinen tila – ei voittoa, ei tappiota – on kaikille osapuolille lyhyellä aikavälillä suotuisin vaihtoehto.

Putinin virheet olisivat periaatteessa korjattavissa, mutta se edellyttäisi sellaista Venäjää ja johtajuutta, jota nykyisestä järjestelmästä ei löydy. Samanlainen kyvykkyyden ja rohkeuden puute näyttää vaivaavan myös läntisiä johtajia. Konfliktin jatkaminen on näin ollen vähemmän riskialtista kuin sen ratkaiseva päättäminen.

Kyse ei lopulta ole siitä, kuka sodan voittaa, vaan siitä, miten sota muokkaa yhteiskuntia uuteen normaaliin. Riittääkö siihen Ukrainan konflikti ja energiakriisi, vai onko seuraava askel vanhan järjestelmän alasajossa täysimittainen sota Euroopassa?