Presidentti Donald Trumpin toinen kausi on nostanut Naton sisäiset jännitteet ennennäkemättömälle tasolle. Vaikka Trumpin kriittinen suhtautuminen sotilasliittoon ei ole uutta, viimeaikaiset lausunnot viittaavat laadulliseen muutokseen: kyse ei ole enää pelkästä rahoitusosuuksien epätasapainosta valittamisesta, vaan koko liittokunnan periaatteellisesta kyseenalaistamisesta.
Kansainvälisen politiikan asiantuntija Risto E. J. Penttilän mukaan Nato on Valkoisen talon viimeisimpien kannanottojen jälkeen jälleen vakavassa kriisissä. Uutta on se, että sekä presidentti Trump että ulkoministeri Marco Rubio puhuvat suoraan Yhdysvaltain suhteiden uudelleenjärjestelystä. Kyse ei ole tavanomaisesta liittolaisdiplomatiasta, vaan Penttilän luonnehdinnan mukaan “aviokriisistä transatlanttisessa suhteessa”.
Trumpin tuoreimman Nato-kritiikin ytimessä on Euroopan maiden nuiva suhtautuminen Yhdysvaltain kutsuun osallistua Hormuzinsalmen avaamiseen Iranin sodan aikana. Trump katsoo auttaneensa Eurooppaa Ukrainassa, joten nyt olisi ollut Euroopan vuoro tukea Yhdysvaltoja. Valkoisen talon tiedottaja Karoline Leavitt on kutsunut eurooppalaisten toimintaa “testiksi, jossa he epäonnistuivat”. Oikukkaan Trumpin raadollisessa maailmankuvassa tällaista käytöstä ei unohdeta eikä anneta anteeksi.
Yhdysvaltain Euroopan-liittolaiset eivät ole tuominneet Yhdysvaltain hyökkäystä Iraniin samoin kuin Venäjän hyökkäystä Ukrainaan – vaikka sitä on Euroopassa aivan yhtä perustellusti pidetty laittomana hyökkäyssotana. Operatiivisesta suunnittelusta ei edes tiedotettu Naton liittolaisia etukäteen. Jos Nato on puolustusliitto, miksi sen jäsenten pitäisi tukea Yhdysvaltoja kansainvälistä oikeutta polkevassa operaatiossa, johon Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu veti Trumpin mukaan? Miksi Venäjään kohdistuvat säännöt eivät koske kaikkia maita?
Euroatlanttisissa piireissä vahvistuu käsitys, että Yhdysvallat ei ole enää yhtä sitoutunut puolustamaan Eurooppaa – eikä erityisesti Venäjän rajamaita. Naton viides artikla, jonka mukaan hyökkäys yhtä jäsenmaata vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan, on ollut liittokunnan kulmakivi kylmän sodan ajoista lähtien.
Jos tämän automaattisuuden luotettavuus murtuu, Nato muuttuu luonteeltaan lähinnä koordinaatioalustaksi, jossa eurooppalainen yhteistyö korostuu ja Yhdysvaltain sotilaallinen voima toimii vain potentiaalisena pelotteena – ei enää varmana turvatakuiden takaajana.
Tähän kontekstiin liittyy yksi marginaalinen mutta poliittisesti kiinnostava teoria: Trump haluaa vetää Yhdysvallat pois Natosta, koska Iranin sodan jälkeen Israelin seuraava mahdollinen hyökkäyskohde voisi olla Turkki – sotilasliiton jäsenmaa. Tällöin Naton 5. artikla nähtäisiin strategisena esteenä hyökkäykselle.
Israel on Trumpin hallinnolle Turkkia huomattavasti tärkeämpi kumppani, ja laajempaa taustaa vasten esiin nousee myös sionistien unelma Suur-Israelista, johon liitettäisiin alueita Syyriasta, Libanonista, Egyptistä, Jordaniasta, Irakista, Saudi-Arabiasta ja Turkista.
Israelin ja Turkin väliset jännitteet ovat viime vuosina kiristyneet merkittävästi. Israelin diasporaministeri Amichai Chikli on kutsunut Turkin presidenttiä Recep Tayyip Erdoğania “fundamentalistiseksi islamistiksi” ja luonnehtinut Turkkia “uudeksi Iraniksi”.
Samanlaista retoriikkaa on vahvistettu myös Jerusalem Postin tuoreessa analyysissa, jossa Turkki nähdään kasvavana uhkana lännelle ja Israelille – eräänlaisena Iranin seuraajana alueellisena häirikkönä, joka tukee Hamasia ja haastaa Naton yhtenäisyyttä.
Erdoğan on puolestaan luonnehtinut Israelin toimia Gazassa kansanmurhaksi ja antanut pidätysmääräyksen pääministeri Netanjahusta. Israel on tiivistänyt puolustusyhteistyötä Turkin perinteisten kilpailijoiden Kreikan ja Kyproksen kanssa.
Israelin julkisen uhittelun taustalla saattaa olla myös strateginen pyrkimys vahvistaa Erdoğanin sisäpoliittista asemaa. Turkin parlamentissa presidenttiä on arvosteltu siitä, että hän ylläpitää käytännön yhteistyötä Israelin kanssa julkisen retoriikan vastaisesti.
Israelin tilastokeskuksen tuoreet tiedot osoittavat, että Turkki vei Israeliin tavaroita yli 924 miljoonan dollarin arvosta vuonna 2025. Kauppa on jatkunut – osin kolmansien maiden kautta ja kyseenalaisten tilastokäytäntöjen turvin. Tämä ristiriita puheiden ja tekojen välillä tekee täydellisestä välirikosta epätodennäköisen.
Spekulatiivinen teoria Israelin mahdollisesta hyökkäyksestä Turkkiin – jota Yhdysvallat Naton ulkopuolelta tukisi – havainnollistaa kuitenkin laajempaa dynamiikkaa: Trumpin hallinto ei näe Natoa pyhänä puolustusliittona vaan välineenä, josta voidaan tarvittaessa luopua, jos se ei enää palvele Yhdysvaltain tai sen erityisliittolaisten turvallisuusetua.
Naton pääsihteeri Mark Rutte, jota Trump on aiemmin kutsunut “isukiksi”, kuvaili tapaamistaan Valkoisessa talossa “suoraksi ja avoimeksi”. Diplomaattisena muotoiluna tämä pehmentää todennäköisesti presidentin ärtynyttä sävyä. Rutte sanoi ymmärtävänsä Trumpin pettymystä, mutta korosti samalla, että monet Euroopan maat auttoivat Yhdysvaltoja Irania vastaan – esimerkiksi luovuttamalla lentokenttiään pommikoneiden käyttöön.
Yhdysvallat tuskin eroaa Natosta kokonaan – Trump ei edes voisi tehdä sellaista päätöstä yksin – mutta keskusteluissa on jo noussut esiin joukkojen uudelleensijoittaminen: sotilaita voitaisiin siirtää pois Saksasta esimerkiksi Romaniaan ja muihin maihin, jotka ovat olleet lojaalimpia Trumpille.
Vaikka Nato on joutunut Trumpin toisella kaudella toistuviin myrskyihin – pahimpana esimerkkinä uhkaukset Grönlannin valtauksesta – euroatlanttiset toimijat toivovat liittokunnan selviävän, vaikkakaan ei enää nykyisessä muodossaan. Osa odottaa, että tilanne normalisoituisi Yhdysvaltain seuraavan presidentin virkakaudella.
Koska Venäjän ja Euroopan välinen turvallisuusarkkitehtuuri on nykytilanteessa täysin poissuljettu vaihtoehto, tulevaisuuden Nato saattaa olla entistä eurooppalaisempi ja vähemmän Yhdysvaltain turvatakuisiin nojaava. Viidennen artiklan symbolinen ja operatiivinen painoarvo heikkenee, ja tilalle syntyy tapauskohtaisempi, intressipohjainen yhteistyö. Tämä muutos voi osoittautua Trumpin toisen kauden merkittävimmäksi transatlanttiseksi perinnöksi.